Näin se vaan näköjään menee elämässä että välillä sitä innostuu jostain hetkeksi ja sitte se vaan vähän niin kun unohtuu.. niin kun blogi-juttu näköjään mulla. Kaikennäköistä on sattunu ja tapahtunut...vuosi on vaihtunut ja salibandyn runkosarja on 2 peliä vaille valmis.

Hmm. Mitäpä sitä tästä kaudesta nätisti sanoisi... sanotaanko vaikka niin että 2 peliä alkukaudesta pelasin täysissä ruumiin ja sielun voimissa ja sitten tuli tenkkapoo. Oikea takareisi rupesi kiukuttelemaan. Niinhän siinä sitten kävi kun ei kroppaansa kunnolla kuuntele että jos siinä alkuun oli pikkuvenähdys tai jotain sinne päin, mitä kiltisti koitin vähän lepäillä pois (ja välissä aina pelata pari peliä, toimii...tai sitten ei), niin sitten Joensuun reissulla joskus marraskuussa kai (kuka sitä nyt päivämääriä muistaa) säntäsin tohkeissani kulmaan, kaveri tuli perässä ja vähän nojas selkään niin auts...sitte sattu jalkaan. Noh, eikun ultraääneen ihmettelemään (jestas tätä elämää) ja diagnoosina 3 sentin repeämä. Joo.Menemättä sen vertaa ja tarkemmin yksityiskohtiin niin tuli vielä yksi takapakki joulukuussa - ts. luulin lääkärin juttujen ja omien fiilisten pohjalta että kestää jo pelata ja kuinkas sitte kävikään. Ei menny (kai) pahemmin mut kuntoutukseen tuli takapakkia. Mut laitettiin sitte hallituksen osalta kuriin ja järjestykseen ja alkoi entistäkin sinnikkäämpi ja laadukkaampi jalan vahvistus. Pari peliä oon nyt sitte käyny istumassa oman joukkueen vaihtoaitiossa - toisessa pelissä pelasin muutaman vaihdonkin että nyt sitte katellaan. Ihan hyvältä toi jalka nyt taas rupeaa tuntumaan. Pelituntuma on "hieman" kateissa mutta tässähän sitä koko ajan kertyy lisää kun pääsee treeneihin ja silleen.

Kyllä mun nyt täytyy sanoa ettei se niin kauhean siistiä ole olla "ei-enää niin nuori leijona" tai "aikuinen nainen" jos miettii pelaamisen näkökulmasta. Kyl mun täytyy tokasta että on ikävä niitä aikoja kun sipsutti hallille (sinne Pasilan nostalgiseen petoluolaan joka on kyllä ollu mun salibandyuran rakkainta aikaa, se oli vaan hianoo) suoraan pakkasesta kaikki paikat ihan jäässä ja suoraan vaan pelaamaan (öö, mikä alkulämpö?). Eikä tuntunut missään. Sillon sitä vähän ihmetteli vanhempien konkareiden lievää väninää kun koskee eikä meinaa kuulemma millään lämmetä...hei, kyl mä nyt tajuun!! Kyl kai tässä on muutama vamma ehtinyt tän lajin parista tulla...täytyy ihan kelailla...

vuonna 98 olin ekalla a-maajoukkueleirillä (sillon oli vielä b-maajoukkueleiri mistä mä keltanokkana pääsin mukaan a-maajoukkueleirille ja oli hyvä fiilis) ja sattu niin älyttömästi oikeaan jalkapöytään...noh, "joku jalkatulehdus varmaan", ajattelin ja vetelin siihen kylmää vaan joka välissä. Kyyneleet silmissä painelin sen leirin vikat treenit ja seuraavana yönä en paljon nukkunu kun särky oli niin älytön. Noh, röntgeniin mars, mars ja sieltähän löyty lääkärin sanoja lainatakseni mahtava marssi- eli rasitusmurtuma. Isäni (joka silloin vielä eli) oli ällikällä lyöty - "miten sä oot tyttö mitenkään voinut tolla jalalla juosta?"... jooh, pakkolepohan siitä sitten seurasi.

Lihasrevähdyksiä nyt on ollut ennenkin; isompia ja pienempiä. Etureidessä jotain pientä mutta v. 2003 keväällä mm-kisojen alla tullut pohjerevähtymä maaottelussa Venäjää vastaan harmittaa vieläkin. Olin ollut kovassa oksutaudissa ja kroppa aika kuivilla, vaikka olin vajaan viikon ollut jo "terveenä" - se oli varmaan suurin syy taustalla. Tää harmittaa vieläkin, koska niinhän siinä sitte kävi että hyvästä kuntouksesta huolimatta vamma uusi mm-skaboissa Sveitsissä ja pilas mun kisat. Nousee kierrokset kun tätä mietti joten siirrytään seuraavaan aiheeseen. Viime kaudella tuli pienenpieni revähtymä toiseen pohkeeseen ja se piti mua sivussa jonkin aikaan. Siinä samassa yhteydessä meni hermokudoskin jotenkin epäkuntoon, jonka mj-fyssari Jasu sai fiksattua. Kaikenlaista... Kai lihasvammoihin lasketaan puujalatkin...HIFK:n kanssa oltiin EuroCupeissa Ruotsinmaalla v.2000 ja oman jengin treeneissä tuli pelikamu hiukka myöhässä blokkaamaan muurin ja tömähti polvi eellä suoraan mun reiteen...että teki kipeetä. Ja taas fyssari, tällä kertaa Jukka, pelasti tilanteen. Se teippas jalan niin hyvin että sillä ja kovalla asenteella (ja muutamalla buranalla) sain vedettyä turneen läpi. Puujalkatyyppinen vamma mailaniskusta tuli myös pohkeeseen viime kaudella...pitkään oli kipee mutta loppu se sitten jossain kohtaa.Se särky meinaan.

Kaikkien vammojen äiti ja isomummo mun uralla on kuitenkin vuonna 2004 tapahtunut oikean polven eturistisidevamma. Ristiside napsahti syyskuussa harkkapelissä poikki ja samalla tuli vammoja molempiin kierukoihin. Se oli leikkaus ja 4,5 kk pois peleistä ja sitkeetä kuntousta ja hermojen koossa pitämistä. Ystävien tuella päästiin maaliin asti ja vielä loppukaudesta peleihinkin. Tosin kuulemma sais tosta vammasta toipua pidempäänkin kun 4,5kk...mutta..ei mennä siihen. Innokas on joskus myös vähän hölmö. Tai jotain. Mutta sympatiat on aina sen pelaajan puolella kenestä nyt milloinkin saa kuulla tai lukea että on ristiside menny poikki. Ei ole herkkua, ei.

Tässä taitaa olla noi isoimmat vammat tai ainakaan pienemmät ei muistu mieleen...niin, on mulla menny nilkasta nivelsiteet muttei isommin ja tulehdus on ollut sekä nilkassa että polvessa...ja penikkatauti säärissä on täyttä totta aina syksyisin tai kun tulee tehtyä enempi juoksuharjoittelua...

Tiivistetään nyt tääkin setti.. Urheilijat ei tervettä päivää näe, fyssarit on kuninkaita ja salibandy on - kaikesta huolimatta - siistiä!Katotaan kauanko jaksan heilua...mutta mun motto on ja pitää "niin kauan pelataan kun kentällä on hauskaa - vähintään katusählyä!" Mutta nyt kun tota omaa "vammalistaa" tossa ihmettelee, niin täytyy todeta että ehkä mun täytyy ottaa tosissaan mun kepu-kerhon (Henu ja Räpsy) lahjaidea...pakastearkku - että saa kaikki kipeät kohdat kerralla jäihin. Tosin helpolla ei ole päässyt kepukerhon muutkaan jäsenet - polvivammoista on kokemusta myös molemmilla heistä ja saman lajin parista, mutta ei mennä nyt sinne. Kepulle vaan kovasti terveisiä!

Ja noista vammoista sivuun, kyllä mä niitin mainetta myös muulla sairastelulla, eritoten SSV:stä kaudelta 2003 - 2004. Otin kauden alkupuolella vähän lukua kun olin n. 2 kk jatkuvasti kuumeessa. Huh. Ei se syy ikinä selvinny..mutta jatkuvan veettailun aiheen se ton joukkueen pelaajistolle JA valmennukselle antoi...tän jälkeen ei mulla tarvinnu olla kun vähän nuhaa niin sai kuunnella sitä mutinaa joka suunnalta ;)mutta onneksi on yksi ylitse muiden - hurjasti terkkuja Kirpulle!! Ja jäi tosta kuumeilun jälkeisestä ajasta yksi lämmin muisto. Oli eka peli sen jälkeen kun olin lekurilta peliluvan saanut ja vielä Hesarilla eli Helsingin Urheilutalolla piskuisessa askissa nykyistä seuraani Classicia vastaan (niin ne ajat muuttuu). Oli ihan zombiolo mutta lähes kultaisella kosketuksella onnistuin ekassa vaihdossa tekemään maalin noin puolenkentän paikkeilta. Sen jälkeen olen ollut myös sitä mieltä että maaleihin tarvitaan myös ripaus tuuria mukaan... :)

Nuhatonta helmikuun jatkoa kaikille!!

t. Hande